Sanat ovat vähissä, mykistävä vammautuminen rampautti kulkijan, elämä ei ole enää kuin se oli.
Ei itsesääliä, vaikka kyyneleitä joskus, miksi minun kävi näin? Ja hämmentynyt mieli, opetella uudelleen asettamaan pyykkejä kuivumaan, eikä se niin itsestään selvää enää ole, kun koettaa pyörätuolista kurkoitella.
Ennen puhelias ja iloinen, nyttemmin varovainen, arasteleva ja hiljainen, päiväperhosesta kotiin linnouttautuneeksi, syrjäytynyt aktiivisesti, unohdettukin jo.
Tarinan opetus? Ei kaikilla tarinoilla ole opetusta, eikä vahinko tule kello kaulassa, vaikka kaikelle tapahtuneelle voi keksiä syyn että kaikella olisi jokin tarkoitus.
Yhä usein muistuu mieleen tapaturma ja se suututtaa, miksi kaiken piti mennäkin niin!!! Enää ei ole mikään kuin ennen oli, on pakko sulattaa niin paljon, pakko niellä katkeranakin asiat, hyväksyä se että ennen selvisi ilman muiden apua, nyt on avuton, vammautunut, särkynyt, liikuntarajoitteinen, kuin epäihminen, hyljätty ja unohduksiin jäänyt, sivuun jätetty ja se joskus satuttaa enemmän kuin loukkaantumiseni.
Asuin kaupungissa, muutin maaseudulle. Olin rekan kuljettaja ja linja-auton kuljettaja, lopetin ajamisen. Tykkään kulkea luonnossa, tehdä käsityötä, elää rauhallista elämää. En ole ollut avioliitossa, eikä minulla ole lapsia, mutta koirat ovat kuin perheeni, aina mukana elämässäni. Sellainen on maailmani.
NATURE
