Kohta minua ei enää ole.

Elämänmuutos on aika radikaali, täyskäännös suorastaan.
Muutoksen tuulet puhaltavat ja kovaa, voisi sanoa ettei se ole tuuli, vaan pyörremyrsky.
Siinä muuttuu sitten kai kaikki.... kun on vuosia tavaraa kertynyt, sitten siitä luopuminen... on kuin luopuisi itsestäänkin, identiteetistään, enkä kai pian ole enää minä, vaikka en kuole, muutun muuksi, minua ei siten enää ole, tai pitäisikö sanoa että entistä minua ei enää ole, vaan millainen sitten on uusi minä? Mistä minä tiedän, ehkä olen sitten ihan vieras itsellenikin.

Muutoksen tuuli, tuo pyörremyrsky, on nainen. Huomaa kyllä jotta on buddhalainen, sillä kun aikaisemmin on naisen kanssa elänyt, on pitänyt hankkia kaikenlaista esinettä ja tavaraa, vaan nyt onkin niin että joutuu luopumaan kaikenlaisesta tavarasta ja esineistä, että se joka jäljelle jää, on vähemmän materiaalia, joka kyllä on länsimaiselle minulle melkoinen kultturi-shokki, kun kaiken totutun joutuu hylkäämään ja opettelemaan uudelleen että omistaminen ei ole paljon omistamista vaan vähän omistamista, joka tarkoittaa että joutuu luopumaan paljosta, päästäkseen siihen että omistaa vain vähän. Kohta minua ei tosiaan enää ole, sellaisena tällaisena kuin olen ollut vuosikymmeniä, mutta turhista tavaroista luopuminen on vapauttavaa, vaikka vaikeaa, vaikka eihän mitään lopulta kuitenkaan mukaansa saa, paitsi muistonsa.

Katastrofin alkuaineet ilmassa.

Kaksi ihmistä kahdesta kulttuurista eri puolilta maailmaa kohtasi Suomen juhannus yössä. Alkoi parisuhteeksi mainittu liittoutuminen, ja saas nähdä kuinkas tuossa sitten käy. Kaksi lapsetonta sinkkua, joista minä lapsellisempi, vähemmän aikuinen, mutta pojathan kuulemma kypsyvät myöhemmin, ehkä minäkin sitten aikanaan.

Aika ihmeellistä kylläkin että vietnamilainen nainen kelpuuttaa itseään nuoremman ja köyhemmän suomalaisen  kumppanikseen, sillä hän on kuitenkin ahkera, säntillinen ja kaikin puolin kunnollinen, mutta minä en... ikuinen kakara olen, mutta naiset kuulemma rakastuvat renttuihin, vaikka vain puoli-renttu kai sitten olen, silti kovin yllättynyt jotta näin on käynyt. Suu pitäisi panna suppuun, mutta hymyyn se kääntyy kaikesta huolimatta kuitenkin, sillä uudet tuulet puhaltavat.

Olen aika erakko, hakeutunut aina omiin oloihin, oppinut selviytymään yksin ja hakeutumaan hankaliin paikkoihin, joista ei aina ole pudonnut jaloilleen. Joskus tulee mieleen se laulu, jonka tarinassa Rosvo-Roopelle taisi käydä niin, että oli ja eli ja meni sitten flirttailemaan ja sitten kohtasi naisen jonka jälkeen mikään ei ollut kuin ennen oli ollut. Jotain samaa itsellä nyt kai sitten, ei tässä enää niin sinkku olekaan, vaikka suhdetta ei ole virallistettu, vielä ainakaan. Tekisi mieli livistää kun vielä kerkiää, mutta toisaalta, ei lainkaan tee mieli karata, samaan aikaan sydän sykkyrällä ja odottava olo, että käykö tässä niin vai näin. <pikku kylän rasputin taisi tavata ottajansa, mutta jollei, elämä jatkuu pilke silmäkulmassa. Niin olen päättänyt, en ota enää haavoja sydämeeni, vaikka elänyt olen leikiten, saattaa nyt leikit olla loppuneet.