Kohta minua ei enää ole.

Elämänmuutos on aika radikaali, täyskäännös suorastaan.
Muutoksen tuulet puhaltavat ja kovaa, voisi sanoa ettei se ole tuuli, vaan pyörremyrsky.
Siinä muuttuu sitten kai kaikki.... kun on vuosia tavaraa kertynyt, sitten siitä luopuminen... on kuin luopuisi itsestäänkin, identiteetistään, enkä kai pian ole enää minä, vaikka en kuole, muutun muuksi, minua ei siten enää ole, tai pitäisikö sanoa että entistä minua ei enää ole, vaan millainen sitten on uusi minä? Mistä minä tiedän, ehkä olen sitten ihan vieras itsellenikin.

Muutoksen tuuli, tuo pyörremyrsky, on nainen. Huomaa kyllä jotta on buddhalainen, sillä kun aikaisemmin on naisen kanssa elänyt, on pitänyt hankkia kaikenlaista esinettä ja tavaraa, vaan nyt onkin niin että joutuu luopumaan kaikenlaisesta tavarasta ja esineistä, että se joka jäljelle jää, on vähemmän materiaalia, joka kyllä on länsimaiselle minulle melkoinen kultturi-shokki, kun kaiken totutun joutuu hylkäämään ja opettelemaan uudelleen että omistaminen ei ole paljon omistamista vaan vähän omistamista, joka tarkoittaa että joutuu luopumaan paljosta, päästäkseen siihen että omistaa vain vähän. Kohta minua ei tosiaan enää ole, sellaisena tällaisena kuin olen ollut vuosikymmeniä, mutta turhista tavaroista luopuminen on vapauttavaa, vaikka vaikeaa, vaikka eihän mitään lopulta kuitenkaan mukaansa saa, paitsi muistonsa.