Kohta minua ei enää ole.

Elämänmuutos on aika radikaali, täyskäännös suorastaan.
Muutoksen tuulet puhaltavat ja kovaa, voisi sanoa ettei se ole tuuli, vaan pyörremyrsky.
Siinä muuttuu sitten kai kaikki.... kun on vuosia tavaraa kertynyt, sitten siitä luopuminen... on kuin luopuisi itsestäänkin, identiteetistään, enkä kai pian ole enää minä, vaikka en kuole, muutun muuksi, minua ei siten enää ole, tai pitäisikö sanoa että entistä minua ei enää ole, vaan millainen sitten on uusi minä? Mistä minä tiedän, ehkä olen sitten ihan vieras itsellenikin.

Muutoksen tuuli, tuo pyörremyrsky, on nainen. Huomaa kyllä jotta on buddhalainen, sillä kun aikaisemmin on naisen kanssa elänyt, on pitänyt hankkia kaikenlaista esinettä ja tavaraa, vaan nyt onkin niin että joutuu luopumaan kaikenlaisesta tavarasta ja esineistä, että se joka jäljelle jää, on vähemmän materiaalia, joka kyllä on länsimaiselle minulle melkoinen kultturi-shokki, kun kaiken totutun joutuu hylkäämään ja opettelemaan uudelleen että omistaminen ei ole paljon omistamista vaan vähän omistamista, joka tarkoittaa että joutuu luopumaan paljosta, päästäkseen siihen että omistaa vain vähän. Kohta minua ei tosiaan enää ole, sellaisena tällaisena kuin olen ollut vuosikymmeniä, mutta turhista tavaroista luopuminen on vapauttavaa, vaikka vaikeaa, vaikka eihän mitään lopulta kuitenkaan mukaansa saa, paitsi muistonsa.

Katastrofin alkuaineet ilmassa.

Kaksi ihmistä kahdesta kulttuurista eri puolilta maailmaa kohtasi Suomen juhannus yössä. Alkoi parisuhteeksi mainittu liittoutuminen, ja saas nähdä kuinkas tuossa sitten käy. Kaksi lapsetonta sinkkua, joista minä lapsellisempi, vähemmän aikuinen, mutta pojathan kuulemma kypsyvät myöhemmin, ehkä minäkin sitten aikanaan.

Aika ihmeellistä kylläkin että vietnamilainen nainen kelpuuttaa itseään nuoremman ja köyhemmän suomalaisen  kumppanikseen, sillä hän on kuitenkin ahkera, säntillinen ja kaikin puolin kunnollinen, mutta minä en... ikuinen kakara olen, mutta naiset kuulemma rakastuvat renttuihin, vaikka vain puoli-renttu kai sitten olen, silti kovin yllättynyt jotta näin on käynyt. Suu pitäisi panna suppuun, mutta hymyyn se kääntyy kaikesta huolimatta kuitenkin, sillä uudet tuulet puhaltavat.

Olen aika erakko, hakeutunut aina omiin oloihin, oppinut selviytymään yksin ja hakeutumaan hankaliin paikkoihin, joista ei aina ole pudonnut jaloilleen. Joskus tulee mieleen se laulu, jonka tarinassa Rosvo-Roopelle taisi käydä niin, että oli ja eli ja meni sitten flirttailemaan ja sitten kohtasi naisen jonka jälkeen mikään ei ollut kuin ennen oli ollut. Jotain samaa itsellä nyt kai sitten, ei tässä enää niin sinkku olekaan, vaikka suhdetta ei ole virallistettu, vielä ainakaan. Tekisi mieli livistää kun vielä kerkiää, mutta toisaalta, ei lainkaan tee mieli karata, samaan aikaan sydän sykkyrällä ja odottava olo, että käykö tässä niin vai näin. <pikku kylän rasputin taisi tavata ottajansa, mutta jollei, elämä jatkuu pilke silmäkulmassa. Niin olen päättänyt, en ota enää haavoja sydämeeni, vaikka elänyt olen leikiten, saattaa nyt leikit olla loppuneet.

Varpaan välistä

Kun minua tähän maailmaan tehtiin.... oli se synnyttäjäni aviomies vankilassa ja vaimonsa aika kävi pitkäksi kahden lapsen kanssa ja vieraisiin meni sitten lohtua hakemaan, naivat kaiketi, kun siitä alkuni sain ilman että minulta mielipidettä olisi kysytty tahdonko syntyä tähän maailmaan ja elämään.
En ole koskaan alulle panijaa nähnyt, eikä synnyttäjäni minua ole tahtonut tavata, mutta sai sentään toimitettua suoraan synnytyslaitokselta lastenkotiin ja pelastakaa lapset ry:lle, joka puolestaan sai poikalapselle uuden kodin, jossa olikin maailman paras emo ja ilkeä isäpuoli. Emosta tuli äiti 3kuukautiselle adoptiolapselle, mutta isäpuolesta mitä sadistisin henkilö, jota näytti aina rassaavan tieto siitä että joutui sietämään toisen miehen siittämää lasta.

Miksi minut tehtiin? Miksi ei käyttäneet ehkäisyä? Kyllä ne kysymykset aikanaan vaivasi, mutta ei enää, sillä päättelin jotta on turha jäädä murehtimaan tapahtunutta vaikka yksinäinen olen, eikä muiden seuraan tunnu vieläkään sopivan, olinpa niin tai näin.

Se jälkeenpäin selvitetty minulle on, jotta synnyttäjäni ja siittäjäni eivät muita jälkeläisiä tehneet, joten olen oman sukuni viimeinen ja ellen lisäänny, sukuni sammuu minun kuoltuani, mutta sitä ennen ehtii sentään elää ja elänyt olenkin.
Synnyttäjäni aviopuoliso kun pääsi vankilasta, ei tietenkään tahtonut alkaa elättämään vaimonsa syrjähypyn seurausta, enkä ole kyllä aivan varma siitä, tuliko koskaan tietämäänkään vaimonsa seikkailuista, mutta vankilan jälkeen aviopari ei enää kauaa liitossa pysyneet, erosivat, joka siihen aikaan ei ihan lyhyen kaavan mukaan Suomessa tapahtunut.

Adoptioon oli syynsä. Adoptoineella avioparilla oli lapsi tulossa ja viidennellä kuukaudella, sitten tuli keskenmeno. Naapurit ja sukulaiset jo tiesivät naisen raskaudesta ja pariskunta tunsi suurta surua keskenmenon vuoksi, mutta myös häpeää, halusivat salata tapahtuneen, näin minulle äiti kertoi asiasta kun murrosikäisenä asiaa tiedustelin ja syitä kyselin tapahtumille. Adoptoivat lapsen, sillä 60-luvun Suomi oli toisenlainen ja arvot erilaiset, eikä yksinhuoltajia pidetty kunniallisina, lapsettomuudesta vaiettiin häpeillen ja keskenmenotkin haluttiin salata eikä syrjähyppyjä pidetty kunniallisina. Siinä sentään Suomi oli hyvämaa syntyä ei toivottuna lapsena, että oli lastenkotia ja vastaavaa, sillä yhä näinä päivinä monissa maailman valtioissa vastaavat vekarat synnytetään pusikkoon ja jätetään sinne oman onnensa nojaan, eikä onnea vastasyntyneillä arvatenkaan ole.

Onnenpoika siis... vaikka ei toivottu lapsi, tuuri kävi matkassa jotta syntyi Suomessa ja siitä alkoi pitkä matka ja värikäs elämänkaari, johon on kuulunut iloa ja surua, kaikki sateenkaaren värit ja ne muutkin värit, elämäntarina josta ei saata aina olla ylpeä kun pahaakin tuli tehtyä, mutta hyvillään jotta hyvin monia muita on ehtinyt auttaa, ettei sentään pojasta kasvanut tämän pahempaa.

Joskus niin naurattaa Irwinin laulun sanat: " Vahingossa varmaan maailmaan synnyin kun isä löysi hetkiseksi armaan... ", mutta aina se ei jaksa edes lohduttaa, isätön poika, yksinäinen, joskus neuvoton ja lohduton, suru asuu minussa näinä yksinäisinä hetkinä enkä saa kaipuutani minusta ulos kirjoitettua vaikka kuinka sitä vuosia yritinkin.