Asuin kaupungissa, muutin maaseudulle. Olin rekan kuljettaja ja linja-auton kuljettaja, lopetin ajamisen. Tykkään kulkea luonnossa, tehdä käsityötä, elää rauhallista elämää. En ole ollut avioliitossa, eikä minulla ole lapsia, mutta koirat ovat kuin perheeni, aina mukana elämässäni. Sellainen on maailmani.
NATURE
lauantai 27. syyskuuta 2014
Mikä mikä maa ja mikä valuutta?
perjantai 26. syyskuuta 2014
torstai 25. syyskuuta 2014
Kiinnostuksia, niitä löytyy, asioita jotka viehättää vain jaksaa.
Ei kai tärkeintä ole että löytää kultaa, vaan että on mahdollista löytää, saattaa etsiä sentään. Onhan se työtä, kulankaivaminenkin, ja kyllä sitä löytyy koska niin moni siellä jaksaa kaivella ja konekaivajat saattavat maksaa miljoonien koneensa kullalla saamallaan tulolla. Ei ne muuten siellä kaivaisi, eikä niitä koneita makseltaisi tavallisen työläisen tuloilla. Harrastajat ovat eri asiaa, ammattilaiset ammattilaisia.
Itseä kiinnostaa enemmän ehkä se ilmapiiri ja ne seudut, sillä onhan Lappi kuitenkin Lappi.
Mutta kyllä muukin kiinnostaa, kuin korut, kivet, korukivet, kulta, kullan kaivuu. Myös luonto itsessään on kiinnostava, kuin myös ihmisen maailman väline polkupyörä ja muut poljettavat välineet, wankel moottori, sähkömoottori ja sen mahdollisuudet sekä sen sellainen, määrittelemätön määrättömästi jotkut asiat vain kiinnostavat, kuten myös vesiputoukset.
Mukava kun enää ei tarvitse vain haaveilla asioista, vaan niitä voi tehdä ja kokea ihan itse, vaikka kaikkea ei saa mitä toivoisi, on saanut riittävästi jotta saattaa elää ilman tuskailua, vaikka ei elämä helpolla päästä. Kaupungissa ja kerrostalossa elämä oli helppoa ja olisi helpompaa, mutta myös tuskaisempaa, kun ei siellä voinut kuin odottaa että oikean löytäisi tai joskus pääsisi sieltä pois lähtemään tarvitsematta takaisin palata.
Maalle muutto kun tuli mahdolliseksi, se muutti kyllä niin paljon, aivan kaiken, sai mahdollisuudet joita ennen ei ollut kuin haaveissa.
Voi kaivella kultaa ja korukiviä, ihan vain uteliasuuttaan ilman tavoitteita tai kuvitelmaa rikkauksista, voi marjastaa ja sienestää, voi rakennella polkupyöriä ja varustaa niitä vaellukselle varten vaikka, saattaa käydä ongella ja pilkillä, kävellä metsässä koirien kanssa milloin vain, eikä kukaan kitise vaikka moottorisahalla veistää ja istua nuotiolla tai hellan lämmössä tuleen katsellen ja samalla ruoka siinä valmistuu ja kahvit keittelee.
Menetinkö mitään, kun en koskaan mennyt naimisiin enkä lapsia hankkinut? En tiedä menetinkö mitään, ehkä jonkun mielestä, mutta en edes sellaista asiaa viitsi pohtia, ennemmin elelen tätä rauhallista elämää ja teen pieniä jokapäiväisiä asioita, ja vaikka halkoja hakkailen jos ei sen merkittävämpää tekemistä sattuisi mielessä olemaan.
Itseä kiinnostaa enemmän ehkä se ilmapiiri ja ne seudut, sillä onhan Lappi kuitenkin Lappi.
Mutta kyllä muukin kiinnostaa, kuin korut, kivet, korukivet, kulta, kullan kaivuu. Myös luonto itsessään on kiinnostava, kuin myös ihmisen maailman väline polkupyörä ja muut poljettavat välineet, wankel moottori, sähkömoottori ja sen mahdollisuudet sekä sen sellainen, määrittelemätön määrättömästi jotkut asiat vain kiinnostavat, kuten myös vesiputoukset.
Mukava kun enää ei tarvitse vain haaveilla asioista, vaan niitä voi tehdä ja kokea ihan itse, vaikka kaikkea ei saa mitä toivoisi, on saanut riittävästi jotta saattaa elää ilman tuskailua, vaikka ei elämä helpolla päästä. Kaupungissa ja kerrostalossa elämä oli helppoa ja olisi helpompaa, mutta myös tuskaisempaa, kun ei siellä voinut kuin odottaa että oikean löytäisi tai joskus pääsisi sieltä pois lähtemään tarvitsematta takaisin palata.
Maalle muutto kun tuli mahdolliseksi, se muutti kyllä niin paljon, aivan kaiken, sai mahdollisuudet joita ennen ei ollut kuin haaveissa.
Voi kaivella kultaa ja korukiviä, ihan vain uteliasuuttaan ilman tavoitteita tai kuvitelmaa rikkauksista, voi marjastaa ja sienestää, voi rakennella polkupyöriä ja varustaa niitä vaellukselle varten vaikka, saattaa käydä ongella ja pilkillä, kävellä metsässä koirien kanssa milloin vain, eikä kukaan kitise vaikka moottorisahalla veistää ja istua nuotiolla tai hellan lämmössä tuleen katsellen ja samalla ruoka siinä valmistuu ja kahvit keittelee.
Menetinkö mitään, kun en koskaan mennyt naimisiin enkä lapsia hankkinut? En tiedä menetinkö mitään, ehkä jonkun mielestä, mutta en edes sellaista asiaa viitsi pohtia, ennemmin elelen tätä rauhallista elämää ja teen pieniä jokapäiväisiä asioita, ja vaikka halkoja hakkailen jos ei sen merkittävämpää tekemistä sattuisi mielessä olemaan.
tiistai 23. syyskuuta 2014
maanantai 22. syyskuuta 2014
maanantai 15. syyskuuta 2014
lauantai 13. syyskuuta 2014
torstai 24. heinäkuuta 2014
Taivaalliset ilot ja helvetilliset surut
Erakkona noin 8 viikkoa. Mille tuntuu? Yksinäiseltä. Ilot tuntuu suurilta silloin kun niitä kohdalle sattuu. Mutta surutkin lähes maailmanlopuilta.
Viisi kuukautta sitten pääsin pois pyörätuolista. Sen jälkeen elämä olikin melkoista pyöritystä kolme kuukautta, joita edelsi kolmen kuukauden kurjuuden jakso pyörätuolin vankina. Puoli vuotta jonka aikana lähti narsisti naisystävä, oli myytävä työkalut, auto, kaikki oikeastaan, opeteltava kävelemään uudelleen.
Viimeiset kolme kuukautta, uuden auton hankinta, muutto toiselle paikkakunnalle, kerrostalojen joukosta luhtitalosta omakotitaloon, uuden koiranpennun tulo, pian jo 9 kuukautta sairaslomalla, toipilas yhä. Ehkä uusi rakkauskin elämään vielä löytyy ja jalka paranee aikanaan?
Viisi kuukautta sitten pääsin pois pyörätuolista. Sen jälkeen elämä olikin melkoista pyöritystä kolme kuukautta, joita edelsi kolmen kuukauden kurjuuden jakso pyörätuolin vankina. Puoli vuotta jonka aikana lähti narsisti naisystävä, oli myytävä työkalut, auto, kaikki oikeastaan, opeteltava kävelemään uudelleen.
Viimeiset kolme kuukautta, uuden auton hankinta, muutto toiselle paikkakunnalle, kerrostalojen joukosta luhtitalosta omakotitaloon, uuden koiranpennun tulo, pian jo 9 kuukautta sairaslomalla, toipilas yhä. Ehkä uusi rakkauskin elämään vielä löytyy ja jalka paranee aikanaan?
perjantai 23. toukokuuta 2014
tiistai 7. tammikuuta 2014
Satuttava hiljaisuus ja rampa jalka.
Sanat ovat vähissä, mykistävä vammautuminen rampautti kulkijan, elämä ei ole enää kuin se oli.
Ei itsesääliä, vaikka kyyneleitä joskus, miksi minun kävi näin? Ja hämmentynyt mieli, opetella uudelleen asettamaan pyykkejä kuivumaan, eikä se niin itsestään selvää enää ole, kun koettaa pyörätuolista kurkoitella.
Ennen puhelias ja iloinen, nyttemmin varovainen, arasteleva ja hiljainen, päiväperhosesta kotiin linnouttautuneeksi, syrjäytynyt aktiivisesti, unohdettukin jo.
Tarinan opetus? Ei kaikilla tarinoilla ole opetusta, eikä vahinko tule kello kaulassa, vaikka kaikelle tapahtuneelle voi keksiä syyn että kaikella olisi jokin tarkoitus.
Yhä usein muistuu mieleen tapaturma ja se suututtaa, miksi kaiken piti mennäkin niin!!! Enää ei ole mikään kuin ennen oli, on pakko sulattaa niin paljon, pakko niellä katkeranakin asiat, hyväksyä se että ennen selvisi ilman muiden apua, nyt on avuton, vammautunut, särkynyt, liikuntarajoitteinen, kuin epäihminen, hyljätty ja unohduksiin jäänyt, sivuun jätetty ja se joskus satuttaa enemmän kuin loukkaantumiseni.
Ei itsesääliä, vaikka kyyneleitä joskus, miksi minun kävi näin? Ja hämmentynyt mieli, opetella uudelleen asettamaan pyykkejä kuivumaan, eikä se niin itsestään selvää enää ole, kun koettaa pyörätuolista kurkoitella.
Ennen puhelias ja iloinen, nyttemmin varovainen, arasteleva ja hiljainen, päiväperhosesta kotiin linnouttautuneeksi, syrjäytynyt aktiivisesti, unohdettukin jo.
Tarinan opetus? Ei kaikilla tarinoilla ole opetusta, eikä vahinko tule kello kaulassa, vaikka kaikelle tapahtuneelle voi keksiä syyn että kaikella olisi jokin tarkoitus.
Yhä usein muistuu mieleen tapaturma ja se suututtaa, miksi kaiken piti mennäkin niin!!! Enää ei ole mikään kuin ennen oli, on pakko sulattaa niin paljon, pakko niellä katkeranakin asiat, hyväksyä se että ennen selvisi ilman muiden apua, nyt on avuton, vammautunut, särkynyt, liikuntarajoitteinen, kuin epäihminen, hyljätty ja unohduksiin jäänyt, sivuun jätetty ja se joskus satuttaa enemmän kuin loukkaantumiseni.
tiistai 31. joulukuuta 2013
sunnuntai 15. joulukuuta 2013
Vapaakelluntaa
Joskus tuntuu jotta kokoelämänsä on elänyt pieleen, tai sivuraiteille, ja kun sellaisen on huomannut, tulisi tehdä jotain, vaikka ei tiedä mitä! Jokin suunta olisi oltava, ei voi vain leijua tuulten mukana tai kellua virtojen vietävänä, vai voiko? Kerranhan kaikki kuitenkin päättyy eikä mitään saa mukaansa, mutta minkä jälkeensä jättää, on sillläkin merkitystä, kuin myös sillä mitä ei jätä jälkeensä. Ainakin noin sen voi sanoa, koska kaikki vaikuttaa kaikkeen, vaikka vain vähäisen, niin sekin on enemmän kuin ei ollenkaan.
maanantai 9. joulukuuta 2013
Vuosia sitten kirjoitin paljon, laidasta laitaan, hömppää ja filosofiaa, muistelmia ja muita elämäntapahtumia, ehkä siksi että oli tarve kirjoittaa tai liikaa aikaa, turhautunut mahdollisuuksien puuttuessa jotta olisi aina voinut toteuttaa itseään ja tehdä asioita joihin oli intoa, niin sitten kirjoitin ja piirtelin kynällä. Moni on kehottanut kirjoittamaan kirjaksi tarinat, mutta en ole uskonut sen tuovan leipää pöytään, enkä usko vieläkään, ja kun laskutkin pitää jollain maksaa, työ sitten onkin ajan vienyt, niin harrastuksilta, kirjoittamiselta ja kun ystävyyksiä ei paljon ole syntynyt, lopulta erakoituminen tuli osaksi ja kohtaloksi, kun lapsetkin jäi hankkimatta ja avioon astumatta.
Joskus seinät kaatuu päälle, kodista tulee maailman pahin paikka, ja siihen auttaa ulos lähteminen, katsomaan maailmaa jota ei televisiosta näkisikään, ja kun sauhuaa, niin aina kaikenlaista tapahtuu, joista sitten hiljaisina hetkinä saattaa kirjoittaa joitain tapahtuneita ylös, vaikka kaikesta ei passaa hiiskua eikä ääneen mennä sanomaan, mutta elämä ei ainakaan ollut tylsä eikä yks´toikkoinen, vaikka yksinäinen usein, ja yksinäisyys oli sekä kalsa kaveri että vapautta toisinaan.
Erään eläväisen elämä.
Kirjoittaminen alkujaan syntyi ties mistä? Ei se ole itsellekään selvinnyt, mutta piirtäminen ja kuvataide sai alkunsa köyhyydestä. Olisin halunnut valokuvata luontoa ja elämää, myös ihmisiä, mutta ei ollut varaa ostaa kameraa, ei ollut tilaisuutta mennä paikkoihin jonne mieli teki, niinpä kynällä sai loihdittua kuvia paikoista joihin ei itse päässyt, kuvia naisista jotka mieltä kiinnostivat ja nuorta poikaa kiihottivat, ja kun ensi kerran otin käteen puukon ja puupalikan, alkoi unelmien hahmot saamaan muotonsa veistettynä ja muovailtuna saveen, kun enää ei piirtäminen riittänyt.
Vuosikymmenten päästä asiat muuttuivat, sain kameran, useitakin, ja oli rahaa ja rohkeutta kulkea paikkoihin joihin kaikki eivät käy koskaan, ja tuli kuvattua niin pienen pieniä luonnon kohteita kuin suurempiakin näkymiä. Ei ihme kun kulkijasta tuli tekemisensä myötä kuvataiteilija, avoimen ja uteliaan luonteensa myötä seurapiiri-leijona, ja kun kamera kulki mukana niin kuviin löytyi unelmien naisia, pohjoisen polkuja ja kaikenmaailman tapahtumia, tai huomaamattomia yksityiskohtia jostakin katunäkymästä.
tarinoita kuuli matkoillaan, tapasi monenlaisia erakoita, kuuluisuuksiakin, tavallisia ihmisiä, laivoilla, junan tupakkavaunuissa, baareissa ja kuuli niin rantojen miesten elämän tapahtumista, kuin varakkaiden elämäntarinoitakin, ja omakaan elämänpolku ei ole aivan värittömin ollut, vaan enempi kuin riemunkirjava matka jota usein ovat reunustaneet pettymykset ja surut, yksinäisyys ja osattoman orvon onnena kuitenkin onnenpotkuja jotka ovat toisinaan helpottaneen kulkua melkoisestikin, ja antaneet uskoa huomiseen, ettei elämä aivan kurjaa ole ollutkaan, vaikka vastatuuleen juoksua hyvinkin usein.
En tiedä miksi kirjoitin, tai miksi olen kirjoittanut, se on ollut lähinnä sisäinen tarve saada sanotuksi: Arvaapa mitä näin! Ei se kaketi mitään sen kummempaa, vaikka kolmen kirjan verran tekstiä syntyi jo vuosia sitten, lyhyempiä tarinoita ja kertomuksia sekä puolen sataa runoa, elämän murjoman tuskasta ja onnekkkaan kulkurin riemuista. Kirjailijaksi alkamisesta ehkä haaveilin joskus, ja kun siihen alkoivat useammatkin lukijat kannustamaan, tuli ujous vastaan, ja jätän kirjat julkaisematta, omankin nimen mainitsematta, sillä ei sillä enää niin väliä kuka olen, kuten ei ole merkitystä silläkään kuinka kipeä oli kokea pettymyksiä elämänsä aikana, sillä siinä ehti oppia tuntemaan oma pienuutensa joskin löysi suuruutensakin rajat.
Elämä on pitkänmatkan juoksua, mutta on siinä pikataipaleitakin ja sellaista se elämä on.
Ei elämästään voi oikeastaan muuta sanoa kuin elämä on! Tai koettaa toteuttaa intiaanien viisautta: " Me puhumme niin vähän, koska ymmärrämme niin paljon "
Vuosia sitten kerättyjä linkkejä lähinnä omaan käyttöön ja ajankuluksi.
Joskus seinät kaatuu päälle, kodista tulee maailman pahin paikka, ja siihen auttaa ulos lähteminen, katsomaan maailmaa jota ei televisiosta näkisikään, ja kun sauhuaa, niin aina kaikenlaista tapahtuu, joista sitten hiljaisina hetkinä saattaa kirjoittaa joitain tapahtuneita ylös, vaikka kaikesta ei passaa hiiskua eikä ääneen mennä sanomaan, mutta elämä ei ainakaan ollut tylsä eikä yks´toikkoinen, vaikka yksinäinen usein, ja yksinäisyys oli sekä kalsa kaveri että vapautta toisinaan.
Erään eläväisen elämä.
Kirjoittaminen alkujaan syntyi ties mistä? Ei se ole itsellekään selvinnyt, mutta piirtäminen ja kuvataide sai alkunsa köyhyydestä. Olisin halunnut valokuvata luontoa ja elämää, myös ihmisiä, mutta ei ollut varaa ostaa kameraa, ei ollut tilaisuutta mennä paikkoihin jonne mieli teki, niinpä kynällä sai loihdittua kuvia paikoista joihin ei itse päässyt, kuvia naisista jotka mieltä kiinnostivat ja nuorta poikaa kiihottivat, ja kun ensi kerran otin käteen puukon ja puupalikan, alkoi unelmien hahmot saamaan muotonsa veistettynä ja muovailtuna saveen, kun enää ei piirtäminen riittänyt.
Vuosikymmenten päästä asiat muuttuivat, sain kameran, useitakin, ja oli rahaa ja rohkeutta kulkea paikkoihin joihin kaikki eivät käy koskaan, ja tuli kuvattua niin pienen pieniä luonnon kohteita kuin suurempiakin näkymiä. Ei ihme kun kulkijasta tuli tekemisensä myötä kuvataiteilija, avoimen ja uteliaan luonteensa myötä seurapiiri-leijona, ja kun kamera kulki mukana niin kuviin löytyi unelmien naisia, pohjoisen polkuja ja kaikenmaailman tapahtumia, tai huomaamattomia yksityiskohtia jostakin katunäkymästä.
tarinoita kuuli matkoillaan, tapasi monenlaisia erakoita, kuuluisuuksiakin, tavallisia ihmisiä, laivoilla, junan tupakkavaunuissa, baareissa ja kuuli niin rantojen miesten elämän tapahtumista, kuin varakkaiden elämäntarinoitakin, ja omakaan elämänpolku ei ole aivan värittömin ollut, vaan enempi kuin riemunkirjava matka jota usein ovat reunustaneet pettymykset ja surut, yksinäisyys ja osattoman orvon onnena kuitenkin onnenpotkuja jotka ovat toisinaan helpottaneen kulkua melkoisestikin, ja antaneet uskoa huomiseen, ettei elämä aivan kurjaa ole ollutkaan, vaikka vastatuuleen juoksua hyvinkin usein.
En tiedä miksi kirjoitin, tai miksi olen kirjoittanut, se on ollut lähinnä sisäinen tarve saada sanotuksi: Arvaapa mitä näin! Ei se kaketi mitään sen kummempaa, vaikka kolmen kirjan verran tekstiä syntyi jo vuosia sitten, lyhyempiä tarinoita ja kertomuksia sekä puolen sataa runoa, elämän murjoman tuskasta ja onnekkkaan kulkurin riemuista. Kirjailijaksi alkamisesta ehkä haaveilin joskus, ja kun siihen alkoivat useammatkin lukijat kannustamaan, tuli ujous vastaan, ja jätän kirjat julkaisematta, omankin nimen mainitsematta, sillä ei sillä enää niin väliä kuka olen, kuten ei ole merkitystä silläkään kuinka kipeä oli kokea pettymyksiä elämänsä aikana, sillä siinä ehti oppia tuntemaan oma pienuutensa joskin löysi suuruutensakin rajat.
Elämä on pitkänmatkan juoksua, mutta on siinä pikataipaleitakin ja sellaista se elämä on.
Ei elämästään voi oikeastaan muuta sanoa kuin elämä on! Tai koettaa toteuttaa intiaanien viisautta: " Me puhumme niin vähän, koska ymmärrämme niin paljon "
Vuosia sitten kerättyjä linkkejä lähinnä omaan käyttöön ja ajankuluksi.
sunnuntai 8. joulukuuta 2013
Joulu on peruttu, minkäs sille sitten saattaa.
Läskiksi meni joulu, ikävää tavallaan, toisaalta olosuhteet ovat niin ettei ole joulun viettoon aihetta, tilaisuutta eikä mahdollisuuttakaan siten kuten asiat joskus oli, tai kuten niiden oletti olevan, ja meni pipariksi.
Kaikilla meillä on syymme, ja syyt ovat tällä kertaa se että kaikki on omissa suunnissaan pitkin maata, jotkut työssä, minä sairaalassa, kuka missäkin, puhelimen päästä tavoitettavissa, mutta soittokierros voi jäädä aika minimiin vallinneiden tapahtumien johdosta, jotka eivät sentään ilmiriita ole, vaan syvä hiljaisuus.
No mitäs sitten? Ei mitään. Hellyyden puute ja rakkauden kaipuu, se on luonnollinen ja inhimillinen piirre ihmisissä, kukapa ei joskus kaipaisi kosketuksi ja saada koskettaa, olipa joulu tai juhannus, mutta eihän joulua ole pakko viettää mitenkään jos on yksin eikä ole mitään muutakaan ohjelmaa suunnitteilla, ei jouluksi kuin muutenkaan, vaikka ei se kaipuuta peitä eikä tyhjyyden tunnetta täytä, eikä uskalla edes toivoa mitään ettei sitten pety kun ei mitään saakaan.
Semmoista se sitten, ehkä joskus vielä asiat on toisin ja joulukin sitten voi tulla, mutta siihen saakka varmaan joutuu odottamaan tosi pitkään.
Kaikilla meillä on syymme, ja syyt ovat tällä kertaa se että kaikki on omissa suunnissaan pitkin maata, jotkut työssä, minä sairaalassa, kuka missäkin, puhelimen päästä tavoitettavissa, mutta soittokierros voi jäädä aika minimiin vallinneiden tapahtumien johdosta, jotka eivät sentään ilmiriita ole, vaan syvä hiljaisuus.
No mitäs sitten? Ei mitään. Hellyyden puute ja rakkauden kaipuu, se on luonnollinen ja inhimillinen piirre ihmisissä, kukapa ei joskus kaipaisi kosketuksi ja saada koskettaa, olipa joulu tai juhannus, mutta eihän joulua ole pakko viettää mitenkään jos on yksin eikä ole mitään muutakaan ohjelmaa suunnitteilla, ei jouluksi kuin muutenkaan, vaikka ei se kaipuuta peitä eikä tyhjyyden tunnetta täytä, eikä uskalla edes toivoa mitään ettei sitten pety kun ei mitään saakaan.
Semmoista se sitten, ehkä joskus vielä asiat on toisin ja joulukin sitten voi tulla, mutta siihen saakka varmaan joutuu odottamaan tosi pitkään.
maanantai 2. joulukuuta 2013
Sairaalaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa! Helkkari sentään.
Huomenna neljä viikkoa säären päreiksi menosta ja samalla myös neljä viikkoa siitä kun sairaalareissu alkoi. Haluun kotiin, tai lähes tulkoon minne vaan, mutta sängyn ja pyörätuolin vankina joutuu olemaan ja tekemisestä tosiaan on puutetta ja pulaa.
Voisi vaikka kiroilla lakkaamatta mutta eipä taitais nyt noituminen auttaa, sellaista loitsua tuskin on olemassakaan jolla tästä nyt paranisi sen enempää olo kuin vammakaan.
Musiikki vie ajatukset hetkeksi pois täältä ja muistikuvat Pohjoisen vaelluksista, jua kaikenlaista muutakin on ollut aikaa muistella ja miettiä tulevaa, mutta itsekseen kiroilemiseksi se silti lopulta menee.
Paska tuuri kertakaikkiaan, vaikka kiitollinen yhä siitä ettei hajonnut molemmat jalat tai reisi eikä lanne, mutta on tässä silti kestämistä ja kerrankin olen mennyt sanattomaksi.
Voisi vaikka kiroilla lakkaamatta mutta eipä taitais nyt noituminen auttaa, sellaista loitsua tuskin on olemassakaan jolla tästä nyt paranisi sen enempää olo kuin vammakaan.
Musiikki vie ajatukset hetkeksi pois täältä ja muistikuvat Pohjoisen vaelluksista, jua kaikenlaista muutakin on ollut aikaa muistella ja miettiä tulevaa, mutta itsekseen kiroilemiseksi se silti lopulta menee.
Paska tuuri kertakaikkiaan, vaikka kiitollinen yhä siitä ettei hajonnut molemmat jalat tai reisi eikä lanne, mutta on tässä silti kestämistä ja kerrankin olen mennyt sanattomaksi.
maanantai 2. syyskuuta 2013
perjantai 12. heinäkuuta 2013
Kohta minua ei enää ole.
Elämänmuutos on aika radikaali, täyskäännös suorastaan.
Muutoksen tuulet puhaltavat ja kovaa, voisi sanoa ettei se ole tuuli, vaan pyörremyrsky.
Siinä muuttuu sitten kai kaikki.... kun on vuosia tavaraa kertynyt, sitten siitä luopuminen... on kuin luopuisi itsestäänkin, identiteetistään, enkä kai pian ole enää minä, vaikka en kuole, muutun muuksi, minua ei siten enää ole, tai pitäisikö sanoa että entistä minua ei enää ole, vaan millainen sitten on uusi minä? Mistä minä tiedän, ehkä olen sitten ihan vieras itsellenikin.
Muutoksen tuuli, tuo pyörremyrsky, on nainen. Huomaa kyllä jotta on buddhalainen, sillä kun aikaisemmin on naisen kanssa elänyt, on pitänyt hankkia kaikenlaista esinettä ja tavaraa, vaan nyt onkin niin että joutuu luopumaan kaikenlaisesta tavarasta ja esineistä, että se joka jäljelle jää, on vähemmän materiaalia, joka kyllä on länsimaiselle minulle melkoinen kultturi-shokki, kun kaiken totutun joutuu hylkäämään ja opettelemaan uudelleen että omistaminen ei ole paljon omistamista vaan vähän omistamista, joka tarkoittaa että joutuu luopumaan paljosta, päästäkseen siihen että omistaa vain vähän. Kohta minua ei tosiaan enää ole, sellaisena tällaisena kuin olen ollut vuosikymmeniä, mutta turhista tavaroista luopuminen on vapauttavaa, vaikka vaikeaa, vaikka eihän mitään lopulta kuitenkaan mukaansa saa, paitsi muistonsa.
Muutoksen tuulet puhaltavat ja kovaa, voisi sanoa ettei se ole tuuli, vaan pyörremyrsky.
Siinä muuttuu sitten kai kaikki.... kun on vuosia tavaraa kertynyt, sitten siitä luopuminen... on kuin luopuisi itsestäänkin, identiteetistään, enkä kai pian ole enää minä, vaikka en kuole, muutun muuksi, minua ei siten enää ole, tai pitäisikö sanoa että entistä minua ei enää ole, vaan millainen sitten on uusi minä? Mistä minä tiedän, ehkä olen sitten ihan vieras itsellenikin.
Muutoksen tuuli, tuo pyörremyrsky, on nainen. Huomaa kyllä jotta on buddhalainen, sillä kun aikaisemmin on naisen kanssa elänyt, on pitänyt hankkia kaikenlaista esinettä ja tavaraa, vaan nyt onkin niin että joutuu luopumaan kaikenlaisesta tavarasta ja esineistä, että se joka jäljelle jää, on vähemmän materiaalia, joka kyllä on länsimaiselle minulle melkoinen kultturi-shokki, kun kaiken totutun joutuu hylkäämään ja opettelemaan uudelleen että omistaminen ei ole paljon omistamista vaan vähän omistamista, joka tarkoittaa että joutuu luopumaan paljosta, päästäkseen siihen että omistaa vain vähän. Kohta minua ei tosiaan enää ole, sellaisena tällaisena kuin olen ollut vuosikymmeniä, mutta turhista tavaroista luopuminen on vapauttavaa, vaikka vaikeaa, vaikka eihän mitään lopulta kuitenkaan mukaansa saa, paitsi muistonsa.
torstai 11. heinäkuuta 2013
Katastrofin alkuaineet ilmassa.
Kaksi ihmistä kahdesta kulttuurista eri puolilta maailmaa kohtasi Suomen juhannus yössä. Alkoi parisuhteeksi mainittu liittoutuminen, ja saas nähdä kuinkas tuossa sitten käy. Kaksi lapsetonta sinkkua, joista minä lapsellisempi, vähemmän aikuinen, mutta pojathan kuulemma kypsyvät myöhemmin, ehkä minäkin sitten aikanaan.
Aika ihmeellistä kylläkin että vietnamilainen nainen kelpuuttaa itseään nuoremman ja köyhemmän suomalaisen kumppanikseen, sillä hän on kuitenkin ahkera, säntillinen ja kaikin puolin kunnollinen, mutta minä en... ikuinen kakara olen, mutta naiset kuulemma rakastuvat renttuihin, vaikka vain puoli-renttu kai sitten olen, silti kovin yllättynyt jotta näin on käynyt. Suu pitäisi panna suppuun, mutta hymyyn se kääntyy kaikesta huolimatta kuitenkin, sillä uudet tuulet puhaltavat.
Olen aika erakko, hakeutunut aina omiin oloihin, oppinut selviytymään yksin ja hakeutumaan hankaliin paikkoihin, joista ei aina ole pudonnut jaloilleen. Joskus tulee mieleen se laulu, jonka tarinassa Rosvo-Roopelle taisi käydä niin, että oli ja eli ja meni sitten flirttailemaan ja sitten kohtasi naisen jonka jälkeen mikään ei ollut kuin ennen oli ollut. Jotain samaa itsellä nyt kai sitten, ei tässä enää niin sinkku olekaan, vaikka suhdetta ei ole virallistettu, vielä ainakaan. Tekisi mieli livistää kun vielä kerkiää, mutta toisaalta, ei lainkaan tee mieli karata, samaan aikaan sydän sykkyrällä ja odottava olo, että käykö tässä niin vai näin. <pikku kylän rasputin taisi tavata ottajansa, mutta jollei, elämä jatkuu pilke silmäkulmassa. Niin olen päättänyt, en ota enää haavoja sydämeeni, vaikka elänyt olen leikiten, saattaa nyt leikit olla loppuneet.
Aika ihmeellistä kylläkin että vietnamilainen nainen kelpuuttaa itseään nuoremman ja köyhemmän suomalaisen kumppanikseen, sillä hän on kuitenkin ahkera, säntillinen ja kaikin puolin kunnollinen, mutta minä en... ikuinen kakara olen, mutta naiset kuulemma rakastuvat renttuihin, vaikka vain puoli-renttu kai sitten olen, silti kovin yllättynyt jotta näin on käynyt. Suu pitäisi panna suppuun, mutta hymyyn se kääntyy kaikesta huolimatta kuitenkin, sillä uudet tuulet puhaltavat.
Olen aika erakko, hakeutunut aina omiin oloihin, oppinut selviytymään yksin ja hakeutumaan hankaliin paikkoihin, joista ei aina ole pudonnut jaloilleen. Joskus tulee mieleen se laulu, jonka tarinassa Rosvo-Roopelle taisi käydä niin, että oli ja eli ja meni sitten flirttailemaan ja sitten kohtasi naisen jonka jälkeen mikään ei ollut kuin ennen oli ollut. Jotain samaa itsellä nyt kai sitten, ei tässä enää niin sinkku olekaan, vaikka suhdetta ei ole virallistettu, vielä ainakaan. Tekisi mieli livistää kun vielä kerkiää, mutta toisaalta, ei lainkaan tee mieli karata, samaan aikaan sydän sykkyrällä ja odottava olo, että käykö tässä niin vai näin. <pikku kylän rasputin taisi tavata ottajansa, mutta jollei, elämä jatkuu pilke silmäkulmassa. Niin olen päättänyt, en ota enää haavoja sydämeeni, vaikka elänyt olen leikiten, saattaa nyt leikit olla loppuneet.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)